Useamman kerran olemme sitä riemuinneet, että lähdimme
reteesti purjehtimaan, vaikka polveni oli hiukan epävarma keväisen leikkauksen
jäljiltä. Polvi on edelleen epävarma, mutta olen selviytynyt lähes kaikista
kapteenskan ja gastin tehtävistä. Sisähommissa ei ole mitään ongelmaa. Pikku
kävelyretket olen sipsuttanut mukana asiallisesti, mutta hitaammin kuin joskus.
Eväät on ostettu, pyykit pesty.
Purjeiden hoito ja muut purjehdushommat sujuvat myös. Paitsi
kaksi tärkeää asiaa. Isopurjeemme ei laskettaessa tule suosiolla kokonaan alas,
vaan sitä pitää käydä maston luona auttamassa. Puomi on aika korkealla.
Aikaisemmin kiipesin maston ensimmäiselle askelmalle (niitä on kaksi) ja
kurkotin purjeen yläkulman ja lopulta nostimen käteeni ja kiinnitin nostimen
niin, että se lukitsee purjeen paikoilleen. Tälläkin reissulla tein näin kaksi kertaa. Toisella kerralla
jo uskoin, että toipilaspolvi ei halua ponnistaa koko painoani korkealle.
Konstit on kuitenkin monet. Keksillä saan fallista kiinni ja
homman kuntoon.
Se toinen tärkeä asia: maihin meno keulasta on kurjaa. En
uskalla ponnistaa toipilaspolvella vauhtia, enkä tömähtää sen varaan maihin.
Olemme käyttäneet keula-ankkuria lahdilla ja tulleet sivuttain polttoaine- ja
septilaitureille ilman dramatiikkaa. Mutta keulaa laituriin tuotaessa olen
yleensä saanut apua ystävällisiltä ystäviltämme tai kohteliailta vierailta
veneilijöiltä. Vain kerran jouduin rohkaistumaan, onneksi oli mahdollisimman
helppo laituri ja sää. Ja viereisessä ravintolassa oli yleisöllä
mielenkiintoista seurattavaa.
